Muistan lapsuudessa ihailleeni kyläkoulua, joka oli matkan varrella isovanhempieni luo. En muista ihailinko itse rakennusta vai olinko vaikuttunut sen tarinoista. Isäni nimittäin oli käynyt kyseistä koulua ja aina ohi ajaessamme hän kertoi, että tuossa koulussa hän lapsena kävi. Luulen, että taisin jo silloin rakastaa tarinoita. Muistan, kuinka isä kertoi, että oli pienenä vannonut ettei ikinä mene kouluun, armeijaan eikä naimisiin ja muistan, kun hän kertoi talvella hiihtäneensä kovassa pakkasessa kouluun. Sitä en muista oliko matka molempiin suuntiin ylämäkeä (;)) tai oliko lunta puoli metriä vai metri mutta muistan olleeni vaikuttunut tarinoista.
Asuin lapsuuteni 80-luvun omakotitalossa enkä koskaan muista haaveilleeni vanhasta talosta. Muistan kyllä, että isovanhempani asuivat vanhoissa taloissa maaseudulla ja siellä oli aina ihan oma maailmansa ja tunnelmansa. Noin kuusi ja puoli vuotta sitten kävin katsomassa vanhaa taloa ja rakastuin. Me ostimme sen mieheni kanssa ja aivan uusi maailma avautui meille. Vanha talo ja 25 omenapuuta <3 Paikka, joka myös synnytti tämän blogin.
En muista missä kohtaa aloin haaveilla vanhasta koulusta vai oliko asia ollut mieleni sopukoissa ihan lapsuudesta asti mutta joskus kolmisen vuotta sitten olin ystäväni kanssa lenkillä ja siinä tulevaisuuden haaveiden kerronnan lomassa paljastin, että haluaisin joskus asua vanhassa koulussa. Silloin kuulin ensimmäistä kertaa Lohjansaaren koulusta. Ystäväni tiesi, että sen ja muutaman muun kyläkoulun lakkauttaminen oli juuri ajankohtainen kaupungin päätöksenteossa. Tuskin silloin vielä ajattelin haaveen voivan joskus toteutua ja asia jäi siihen.
Asia kuitenkin nousi pintaan vielä samana talvena, jolloin ajoin Lohjansaareen ensimmäistä kertaa. En tullut koulun takia, vaan Paavolan tammen takia. Ajoin ensimmäistä kertaa pitkää siltaa pitkin. Aurinko paistoi jostain peltojen takaa ja sai kuuraisen kaislikon kimaltamaan niin, että henki salpaantui. Aivan käsittämättömän hieno tunne valtasi minut ja saavuin koulun pihaan voimakkaassa hyvän olon tunteessa. Ihastuin saaren luontoon, koulun lähellä olevaan metsään, saaren poikki mutkittelevaa tietä ympäröiviin peltoihin ja kouluun. Muistan edelleen sen, kun saavuin takaisin kotiin, avasin koneen ja aloin selvittää mikä tämä tällainen koulu oikein olikaan. Pian paljastuikin, että juuri muutama päivä aikaisemmin Lohjan kaupunki oli päättänyt koulutoiminnan lakkauttamisesta seuraavasta syksystä lähtien. Selvitin koulun tarinaa niin syvällisesti, kuin se nykytekniikalla on mahdollista. Todellisuudessa löysin muutaman lehtiartikkelin koulun lakkauttamisesta ja muutaman kuvan koulun sisältä. Seuraavien kuukausien ajan koulu oli mielessäni lähes joka päivä. Kuljin sitä ympäröivissä metsissä ja tunsin olevani kotona. Pian löysin myös tietoa koulun historiasta ja siitä, kuinka kyläyhteisö halusi vaatia rakasta kouluaan takaisin käyttöönsä. Koulu tuntui olevan tärkeä jokaiselle kyläläiselle, jokainen oli tavalla tai toisella juurtunut siihen vuodesta 1898 lähtien. Toisaalta koin surua kyläläisten menetyksestä, toisaalta etsin jatkuvasti kaupungin sivuilta myynti-ilmoitusta koulusta. Toisaalta itkin, miten ikinä voisin luopua ihanasta kodistani ja toisaalta paljon myöhemmin näin koulun tarjoamat mahdollisuudet työlleni ja harrastuksillemme.
Voin kertoa ajatelleeni koulua lähes jokaisena päivänä kuluneen kolmen vuoden ajan ja viime vuoden toukokuussa sitten viimein alkoi tapahtua. Tapasin yhtä henkilöä ensimmäistä kertaa ja koulu tuli ihan sattumalta puheeksi. Hän oli juuri kuullut, että kaupunki oli edellisenä päivänä päättänyt koulun myymisestä.
Olimme tietysti mieheni kanssa keskustelleet koulusta sadat kerrat. Mies ei oikeastaan siihen päivään mennessä ollut sanonut asiasta juuta eikä jaata. Mutta nyt hän sanoi, että jos olen näin pitkään ajatellut koulua, niin kyllä sitä on käytävä katsomassa. Pyysimme myös välittäjän arvioimaan kotiamme ja teimme kaikki mahdolliset myyntiin liittyvät työt kuntoon. Samana päivänä, kun koulu tuli virallisesti myyntiin, myös meidän kotimme ilmestyi etuoveen. Tässä kohtaa emme siis olleet vielä koskaan käyneet koulussa sisällä.
Mies lähti selvittämään koulun asioita kaupunginarkistoon ja pian pääsimme myös kouluun sisälle käymään. Koulu myytiin suljetulla tarjouskaupalla ja viimeinen tarjouspäivä oli 12.8, syntymäpäiväni. Koko kesää varjosti jatkuva ahdistus siitä, olisiko koululla muita kiinnostuneita, saisimmeko oman kotimme myytyä ja hyväksyttäisiinkö meidän tarjous. Blogikin näyttää päivittyneen kesällä lähinnä kuvien muodossa, sillä en halunnut kirjoittaa ajatuksiani ja paljastaa missä todellisuudessa mennään, ennen kuin kaikki olisi varmaa. Blogista kuitenkin löytyy viitteitä asiasta jo pitkältä ajalta aika monessa postauksessa, ainakin tässä marraskuun 2014 postauksessa puhun nimenomaan koulusta.
Tuntuu aivan uskomattomalta kaiken tämän jälkeen, että olemme viimein täällä. Ja olen niin iloinen, että pystyn jälleen tuomaan ajatuksiani ja elämääni tähän blogiin ilman mitään rajoitteita. Kiitos, kun olette täällä ja koette näitä hetkiä kanssani blogin kautta <3