Kun antaa omastaan

Olen ollut viime päivinä mielissäni somessa eteen tulevista hyväntahtoisista eleistä. Ollaan haluttu huomioida vähävaraisia perheitä hankkimalla heille jotain joulun toivelistalta. Ollaan lahjoitettu itselle tarpeeton asia jollekin sitä enemmän tarvitsevalle.

Eleet on toteutettu vilpittömästi halusta auttaa lähimmäistä ja palkkiona hyvästä teosta silmissä kiiltelee, ei sen enemmän eikä vähemmän, kuin hyvä mieli antamisesta ja toisen auttamisesta.

Olen ilahtunut myös siitä, että radiossa puhuttiin ekologisesta joulusta. Puhuttiin riittävästä ruuan määrästä, sen luonnonmukaisuuden huomioimisesta ja siitä, että se olisi lähellä tuotettua. Puhuttiin myös siitä, että käytettynä hankittu lahja on lahja sekä saajalleen, että ympäristölle.

Mieleeni tuli kesäinen muisto heinäkuulta, kun edessä oli veljeni nuorimmaisen lapsen synttärijuhlat. Olimme miettineet sopivaa lahjaa hetken, kun oma nuorimmaiseni 3-v keksi hyvän ajatuksen. Hän haki lelulaatikosta tietyn lelun ja sanoi sen olevan serkulle aivan täydellinen. Ilahduin siitä, että tyttö oli valmis luopumaan jostain omastaan toisen vuoksi. Kesäinen hetki lämmittää mieltä vieläkin ja mietin, onko mitään hienompaa, kuin antaa omastaan?

Jokainen päivä

Kävin eilen viemässä kierrätyskeskukseen vanhoja vaatteita, leluja ja kenkiä ja kävin samalla keskuksen pöydät ja hyllyt läpi kuvausrekvisiitan toivossa. Mulla on siis aina hakusessa tietyt visuaalisesti viehättävät jutut, jotka näyttäisivät kuvissa kivalta ja olisivat tietysti käyttökelpoisia ja tarpeellisia myös omassa arjessa.

Eilinen tarjonta oli kerrassaan huippua ja kiikutin kotiin mm. kaksi pientä kuparivatia, kolme kynttilänjalkaa, pienen lasisen maljakon, punotun matalan korin ja pienen metallisiivilän ja muutaman muun pikkuisen jutun. Hintaa kertyi 6 euroa ja olin varsin tyytyväinen edullisiin löytöihini.

Kotona puhdistin kuparit ketsupilla (kai tiesitte tämän kikan, todella tehokas ja nopea!?) ja mietin samalla tulevan joulun joululahjoja sekä kaupoissa vallitsevaa kulutuskaaosta (ainakin luonnon näkökulmasta). Meidän lähipiirissä ei oikeastaan ole ketään, joka odottaisi jouluna lahjaksi jotain tavaraa, vaan meillä annetaan lahjaksi itsetehtyjä herkkuja hilloista omenasiideriin, lippuja Hopploppiin tai yhteiselle illalliselle ystävän kanssa tai ihan vaan lämpimiä halauksia. Omille lapsille hankimme yhdet paketit heidän toiveidensa mukaan ja se riittää, sillä kummeilta ja isovanhemmilta tulee aina joku muistaminen.

Mietin myös, että uuden ostamisen sijaan voisin aivan hyvin antaa lahjaksi jotain käytettyä. Tiedän esimerkiksi, että siskoni ilahtuisi 50-luvun vintagehameesta tai paksusta vanhasta villapaidasta. Tiedän, että hän arvostaisi myös jonkun kauniin huonekasvin pikkuista tainta. Emme siis siskoni kanssa edes vaihda lahjoja mutta tiedän mistä hän pitäisi <3

Yhdessäolo, toisen huomioiminen, läsnäolo ja läheisyys ovat lahjoista parhaita. Jouluna ja ihan kaikkina muinakin vuoden päivinä.

Mä jätän tämän nyt tällä kertaa tähän, te tiedätte mitä tarkoitan <3

P.S. Meillä on jälkkäriksi tänään suklaakuorrutteisia taateleita! Ruokaa en ole vielä miettinyt mutta tärkeimmät ensin ;)

En tykkää

Olen koko viikon pohtinut paljon ihmissuhteita. Olen miettinyt millaisten ihmisten kanssa viihdyn ja millaisten ihmisten kanssa haluan viettää aikaa. Olen miettinyt millaisessa asenneympäristössä haluan olla ja voinko vähentää negatiivisen ympäristön vaikutusta itseeni. Olen miettinyt ketkä ovat niitä, jotka kerta toisensa jälkeen saavat minut ahdistumaan tai pahastumaan ja niitä, jotka kerta toisensa jälkeen saavat oloni tuntumaan hyväksi, hyväksytyksi ja arvostetuksi. Olen miettinyt kuinka paljon ihmiset huomaamattaan levittävät negatiivisuutta ja kuinka paljon ihmiset ihan tietoisesti levittävät hyvää ympärilleen. Ja myös päin vastoin. 

Olen miettinyt miten ihan mukavat ja hyvät ihmiset kommentoivat asioita todella ajattelemattomasti sosiaalisessa mediassa. Arvostelevat muiden ulkonäköä ja älykkyyttä. Olen miettinyt monessa kohtaa, että kommentoisinko ja kysyisinkö, että voisiko henkilö sanoa saman myös ihan henkilökohtaisesti arvostelemalleen ihmiselle. En ole kommentoinut, olisi ehkä pitänyt. Olen miettinyt miten myös media tyrkyttää tätä arvostelua ihan joka paikkaan kysymällä "Huippuhyvä idea vai hävettääkö?" Anteeksi mutta mun on vaikea ymmärtää tällaisia kysymyksiä. Okei myönnetään, olen ollut liikenteessä vähän herkillä korvilla ja silmillä mutta se on joskus ehkä ihan vaan hyvä asia.

Jossain kohtaa näköjään myös mun mitta tulee täyteen ja se on nyt. En tykkää, en sitten yhtään. En tykkää olla jatkuvan negatiivisuuden aallon painostuksessa. En tykkää niistä, jotka saavat mut ahdistumaan. Ja huonossa hengessä tehdystä arvostelusta, siitä en tykkää sitten yhtään.

Tällaisia ajatuksia mun päiväkahvien seurana...ei ihan kevyin viikko mutta onpahan tullut mietittyä...

Ja nyt, kun sain tämän sanottua, pyydän että sinäkin mietit asiaa seuraavan kahvikupin seurana.

Toivotan teille oikein hyvää ja positiivista viikonvaihdetta! Mä menen nyt laskemaan stressitasoja kissojen kaveriksi <3

Ihana koti myynnissä

Olen useamman kerran kesän aikana kertonut jonkun suuren asian olevan meneillään enkä ole halunnut vielä kertoa mistä on kyse. Tänäänkään en kerro ihan kaikkea asiasta mutta raotan kuitenkin, mistä oikein on kyse.

On asioita, joita ei odota koskaan tapahtuvaksi. On asioita, joita ei odota osuvan omalle kohdalle. Ja on asioita, jotka sitten kuitenkin joskus tapahtuvat. Mitä meille sitten on tapahtumassa, ei onneksi mitään vakavaa ollenkaan mutta jotain odottamatonta, olemme nimittäin luopumassa unelmakodistamme. Meidän ihanasta ja rakkaasta kodistamme, joka on ollut jo hetken myynnissä.

Kun kuusi vuotta sitten tähän taloon astuimme, tiesimme sen olevan juuri tämä, meidän unelmiemme talo. Se on muuttanut meitä todella paljon, voisin melkein sanoa sen olevan yksi lapsistamme, joka on olemassaolollaan muuttanut tapaamme nähdä, tapaamme ajatella, tapaamme kunnioittaa, tapaamme vaalia ja tapaamme elää. Kuusi vuotta sitten se valitsi meidät ja kuinka kiitollisia olemmekaan siitä valinnasta. Kuusi vuotta on opettanut niin paljon asioita, joista meillä ei ollut aikaisemmin aavistustakaan. 

Ikinä emme ajatelleet, että muuttaisimme pois, sillä täällä on ollut hyvä olla. Mutta sitten kuitenkin elämä vaivihkaa muokkasi unelmiamme ja alkukesästä tajusimme olevamme NYT siinä kohtaa, kun joko hypätään tai sitten ei. Saamiemme oppien saattelemana me päätimme hypätä ja seurata unelmiamme. Niistä unelmista ja tulevasta kerron joskus myöhemmin, toivottavasti pian!

Mutta nyt etsimme kodillemme uusia ihmisiä. Ihmisiä, jotka haluavat kuunnella taloa ja ottaa siltä vastaan oppeja sen 92 vuoden kokemuksella. Ihmisiä, jotka ovat valmiita antautumaan vanhan talon hellään ja rakastavaan syliin. Keittiöön, jossa puuhella lämmittää talviaamuina ja olohuoneeseen, jossa kaunis kakluuni lämmittää talvi-iltoina. Puutarhaan, jossa alkaa rakastamaan omenoita vaikka ei olisi ikinä ennen antanut niille ajatustakaan. Etsimme ihmisiä katsomaan talon alkuperäisten ikkunalasien lävitse ja näkemään taikaa vanhan lasin väreilyssä. Ihmisiä, jotka haluavat painaa jalkansa samoille lattialaudoille, joihin on ennenkin astuttu kevein askelin. Ihmisiä, jotka tuntevat talon samalla tavoin, kuin me tunnemme.

Emme etsi ihan ketä tahansa. Etsimme ihmisiä, jotka ovat oikeat tälle talolle. Sillä tämä talo rakastaa ja sitä pitää rakastaa takaisin.

Tämä on siis se asia, jota en ole saanut tänä kesänä ajatuksistani ja voitte uskoa, että kirjoittaminen mistä tahansa muusta on ollut todella vaikeaa. Tämän kirjoittaminen tänne nyt tuntuu samaan aikaan vapauttavalta, aivan järkyttävän todelliselta ja myös haikealta. Yksi kausi elämästämme on loppumassa ja seuraavan osan jatko on vielä alkutekijöissään.

Päivä omenatarhassa

Tiedättehän, kun bloggaajat joskus tekevät sellaisen "päivä mun kanssa"-postauksen. No tämä on vähän sen tapainen mutta ei ehkä ihan kuitenkaan.

Aamu alkoi (instaseuraajat tietävätkin) pienellä veistelytuokiolla, kun eskarilaiselle piti saada makkaratikku nuotioretkelle mukaan. Veistely tuntui oikeastaan aika kivalta heti aamusta, sillä tykkään nähdä työni jäljen nopeasti ja selkeästi ja sitä makkaratikun veistely todella tarjosi. Kävin yöpaitasillani hakemassa sopivan oksan pihalta ja pikku pakkanen herätti oikein mukavasti.

Eskarilaisen mentyä siivoilin hiukan eilisen jälkiä sieltä täältä ja mietin samalla aamupäivän ohjelmaa. Olin suunnitellut lähteväni pienemmän kanssa retkelle mutta innostuin eskarilaisen nuotioretkestä niin, että päätinkin laittaa meille ihan oman nuotion pihalle, sillä jääkaapissa oli vielä ne kolme makkaraa, jotka eivät eskureppuun mahtuneet :)

Laitoin viestiä myös ihanalle ystävälleni, että ovat tervetulleita pihalle jakamaan tuota kolmea makkaraa kanssamme ja hyvässä seurassa olikin varsin mukavaa (kuten aina).

Päikkäriaikaan ihana valo valtasi olohuoneen ja päiväkahvin seurana maistui pala suklaata ja muutama työmailikin siinä samalla tuli kirjoitettua.

Isukki tuli aikaisin kotiin ja laitettiin nuotio tulille vielä toiseenkin kertaan, tällä kertaa päivällisen jälkkärin kuvat silmissä. Nuotiolla grillattuja vaahtokarkkeja.

Omenapuiden leikkauskin eteni samalla hiukan ja niiden kanssa ollaan jo voiton puolella. Etualalla siis omenapuita, heti niiden takana korkeita kirsikkapuita.

Lapset laskivat mäkeä puuroon asti ja piipahtivat jossain välissä vielä luistelemassakin.

Puurot maistuivat ja muutama muukin iltapala siinä sivussa.

Sellainen päivä, aika kivan kuuloinen eikö vaan?


Mutta tiedättekö, että täällä tapahtui muutakin? Kyllä, ihan todella tapahtui muutakin, kuin mitä teksti antaa ymmärtää.

Tiesittehän te, että blogijulkaisuni perustuvat ihan oikeaan elämään? Sellaiseen, josta kuitenkin haluan nähdä ne kauneimmat hetket selkeimmin. Sellaiseen, joka jättää itselleni ne kaikista parhaimmat muistot päällimmäiseksi.

Olisin voinut esittää asiani aika monella muullakin tavalla. Esimerkiksi näin: Aamu alkoi hirveässä hässäkässä, kun en löytänyt makkaratikkuja mistään ja jouduin jo ennen aamukahvia veistelemään eskarilaiselle pihalta haetusta oksasta tikun nuotioretkeä varten. Olin niin väsynyt yön valvomisesta, etten jaksanutkaan lähteä pienemmän kanssa retkelle siihen metsään, kuin olin suunnitellut vaan jäimme "retkeilemään" omalle pihalle. Päikkäreille nukuttaminen kesti yhteensä tunnin ja viisitoista minuuttia, sillä meidän lapset nyt sattuvat olemaan sellaisia, että kun jokin vaivaa yöllä, niin se vaivaa myös päivällä. Ja ei, päikkäreiden pois jättäminen tämän lähes kolmevuotiaan jatkuvassa univajeessa olevan lapsen kanssa ei ole mahdollista. Jossain kohtaa mietin, olisiko paikkani ennemminkin suljetulla osastolla, kuin osaksi työssäkäyvänä ja osaksi kotiäitinä. Ja, että olin helpottunut, kun eskarilainen halusi jäädä laskemaan mäkeä suoraan eskarista ja sain olla hiljaisuudessa 30 minuuttia, kun pienempi vielä jatkoi unia. Hoidin siinä samalla muutamat työasiat ihan kunniakkaasti eteen päin. Ja niin edelleen.

Asiat voi nähdä monella tavalla. Ja omaa ajatusta voi muokata näkemään ne tietyillä tavoin. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää ja samaten, jokaisesta päivästä on mahdollista löytää jotakin ikävää. Ihan 100% todellisia molemmat tarinat, ero on vain näkökulmassa.

Näkymätön? (menneen viikon ajatuksia)

Ihminen usein kaipaa vastauksia kysymyksiin, ratkaisuja ongelmiin.

Ennen kaikkea ihminen kuitenkin kaipaa tunnetta ymmärretyksi tulemisesta.

Ilman sitä on helppo tuntea itsensä näkymättömäksi.

Aika

Tiesittekö, että se todella voi pysähtyä?

Pari painavaa ajatusta

Pahoittelut heti alkuun, nyt tulee vähän painavaa tekstiä heti joulukuun alkuun. Tämä on pakko kirjoittaa, ennen en pysty tekemään mitään muuta.

Olen todella huolissani siitä, mihin tämä maailma on menossa. Olen todella huolissani siitä, mihin tämä meidän pieni maamme on menossa. Olen todella huolissani siitä, miten ihmiset voivat. Ja liittyen näihin kaikkiin edellisiin, olen todella huolissani siitä, mitä ihmiset tekevät toisilleen. Mitä ihmisille on tapahtunut, kun niin monet voivat huonosti? Mitä ihmisille on tapahtunut, kun he eivät tiedä miten toisten ihmisten kanssa ollaan?

Tämä näkyy kaikkialla, ihan jokaisessa paikassa. Miten voi olla, että esimerkiksi oman kotikaupunkini facebook-ryhmä on sellaista luettavaa, etten voi avata enää ainuttakaan kommenttikenttää? Miten voi olla, että joka paikka tursuaa negatiivisuutta ja muiden kimppuun hyökkäämistä?

Ja ihan kaikista eniten olen huolissani siitä, mihin tämä kaikki tulee johtamaan. Millainen maailma on sitten, kun meidän lapsemme ovat meidän saappaissamme?

Ja mitä ihmettä me voimme tehdä? Mitä ihmettä minä voin tehdä?

Onneksi voin mielestäni tehdä paljonkin, todella tärkeitä asioita ja vielä todella helposti! Voin aloittaa kaikista tärkeimmästä ja katsoa itseäni peiliin. Voin olla itse lähtemättä mukaan tämän maailman menoon ja pitää huolen siitä, että ainakin minä kohtelen muita ihmisiä hyvin. Ihan näissä jokapäiväisissä ihmisten kohtaamisissa ja myös niissä muissa kohtaamispaikoissa kuten facebookissa. Uskon, että oma käytökseni/tekemiseni monikertaistuu niiden ihmisten kautta, joita kohtaan. Voin opettaa ja ohjata lapsiani muita kunnioittavaan käytökseen ja kertoa mikä on oikein ja mikä väärin. Ja ennen kaikkea muistaa, että olen lapsilleni roolimalli ja että he imevät minusta vaikutteita KOKO ajan.

Sanotaan, että tulevaisuus on lapsissa. Niin on...sen vuoksi meillä onkin suuri vastuu. Meidän pitää muistaa toimia itse niin, että tulevaisuus näyttää valoisalta.

Kiitos, että luit <3

Loppuviikon juttuja ja hiukan asiaakin

Onpa ollut mielenkiintoinen loppuviikko! Olikos se keskiviikko, kun pidin vapaapäivän nerokkaan ideani saattelemana!? Torstaina kuvattiin yhdet kivat kuvat täällä meillä kotona ja perjantai ja lauantai vierähtivät koulun penkillä. Tänään on ollut aika hyvä energia päällä. Mies on tehnyt olutta pihasaunan pienpanimossa, jotain katajalla maustettua, jos en ihan väärin kuunnellut. Me tytöt ollaan ulkoiltu ja tehty pitsaa leivinuunissa. Kaikenlaista pikkuista kivaa askaretta...jotenkin tosi rentouttava päivä, fiiliksen mukaan menemistä.

Ensi viikollakin on paljon kivaa tiedossa. Huomenna mun on tarkoitus julkaista yksi yhteistyöpostaus ja ajattelin pohjustaa sitä vähän jo tänään. 

Tässä blogissa ei juurikaan yhteistyöjuttuja näy. Tiedättekö miksi? Tai tiedättehän te, aika varmasti. Mulla on aika ristiriitainen suhtautuminen yhteistöihin, olen aiheesta useamman kerran kirjoittanutkin. 

Näen, että yhteistyöt ovat mahtava tilaisuus tuoda suomalaista osaamista ja tuotetta näkyville. Toisaalta, sellainen mainostus, joka mahdollisesti lisää jonkun lukijan ostohaluja, sotii omaa ideologiaani vastaan. Ostan mieluiten...no, en mitään...tai mahdollisimman vähän. Se minkä ostan, uutena tai käytettynä, pitää olla laadukas ja mieluiten suomalainen tuote, joka olisi myös valmistettu Suomessa. Tämän vuoksi blogissani ei juurikaan yhteistöitä näy, sillä tiukat kriteerini täyttyvät harvoin. Toisaalta muistan jonkun myös joskus kommentoineen, ettei blogeissa voi välttyä kaupallisuudelta tai ainakaan lukijassa mahdollisesti muodostuvalta ostohalulta. Lukija saattaa haluta saman tyylisen torkkupeiton, kuin mikä meidän sohvalla on, vaikka se vain esiintyisi kuvassa ilman kummempaa mainosta. Tai voihan joku haluta vaikka uuden objektiivin kameraan (kuvauskalustosta multa ainakin usein kysytään).

Mutta huomenna yhteistyöpostaus on tosiaan tulossa. Ihan siitä syystä, että tällä kertaa mun kriteerit täyttyivät niin mallikkaasti, etten nähnyt mitään estettä asialle. 


Nyt hyvää yötä ja pysykää kuulolla :)

P.S. Kuvan muki ei liity yhteistyöhön millään tapaa, vaikka Tuias on myös yksi yritys, joka kriteerini täyttääkin :)

Minä kuvassa

Tiedän, mun pitäisi joskus vähän miettiä ennen, kuin kirjoitan. Sillä usein, kun sanon/kirjoitan etten jotain tee, niin varmasti päädyn sen tekemään. Jotenkin kierosti haastan itseni sillä tavoin. Näin kävi jälleen :D Ja vaikka tiedän, että taas pari lukijaa tippuu matkasta tämän (asu)postauksen myötä, niin ei se haittaa...ne jää, jotka haluavat <3

Kirjoitin siis eilen ihanasta kirppislöydöstä, 50-luvun villaneuleesta ja ihan tosissaan ajattelin etten siitä sen kummempaa asupostausta tee. Tässä sitä nyt ollaan, ei ehkä varsinaisen asupostauksen kanssa mutta minäkuvan kanssa kuitenkin.

Aloin miettimään miksi koen kameran edessä olemisen niin suurena haasteena. Ehkä siksi, että en kuulu niihin fotogeenisiin tyyppeihin, joista kuvat onnistuvat aina. Päin vastoin, sellaista kuvaa, jossa näytän itseltäni on yleensä aika haastava saada ja tämän vuoksi varmaan olen kameran edessä yhtä sulava, kuin rautakanki. Päätin siis haastaa itseni ja opetella pikkuhiljaa hyväksymään kuvan henkilön ulkokuorineen päivineen ja näyttää sille pahuksen kameralle (itselleni myös)!

Aloitin 5 minuutin minäkuvatreenin vahvalla ja päättäväisellä asenteella.

Ei ollut ihan helppoa mutta JEE, mä tein sen!

Ihan mun näköisiä kuvia, sellaisia joissa näytän itseltäni (enkä joutunut käyttämään photoshoppia!!!). Ja neule on tietty supersöpö myös ;)

Tämä oli oikeasti aika hyvä treeni, matkalla kokonaisvaltaiseen itsensä hyväksymiseen. Suosittelen kokeilemaan!

Leipäsiä ja jauhoja

Leivottiin tänään leipäsiä porkkanasämpyläreseptillä. Ihan sämpylöitä niistä ei tällä kertaa tullut, kun jouduin korvaamaan tapiokajauhot durrajauhoilla. Meidän tapiokavarastot loppuivat piparitaikinaan joulun alla ja täydennystä on ollut jälleen mahdoton saada. Onneksi yksi liike suostui tilaamaan mulle oman tilauksen yhteydessä 10 pussia jauhoja. Nimittäin mua vähän nyppii soitella paikasta toiseen ja ajella paikasta toiseen jauhojen perässä, kun vastassa on pelkkää eioota. Ja joka kerta ostan aina hyllyt tyhjiksi. No, onneksi ne jauhot ovat ensi viikolla tulossa, niin saadaan vähän kuohkeampia sämpylöitä ja pääsen jatkamaan töitäni yhden reseptin äärellä. 

Mulla on toinenkin jauho kiven alla. Instaseuraajat tietävätkin, että löydettiin meille sopiva tumma hapanleipä. Tarkoitus olisi kokeilla sellaisen tekemistä itsekin. Siis hapattaa ensin taikina tuon kyseisen leivän kanssa ja saada aikaan juuri, jolla voisi leipää tehdä aina lisää. Vähän, kuin ruisleivän kanssa silloin aikanaan. Ja leivinuunissa paistamista haluan tietysti harjoitella myös. Mutta siis ensin pitäisi saada tummaa täysjyvä tefjauhoa, jotta pääsisin alkuun ja sitä ei saa taas meiltä mistään (enkä ole nettikauppojen valikoimistakaan löytänyt). Olen laittanut viestejä ja kyselyitä paikallisiin ruokakauppoihin, josko sitä voisi valikoimiin ottaa. Hirveä määrä kyselyitä ympäriinsä, eikä mulla vaan ole niitä pahuksen jauhoja. Kauhea vaiva jonkun leivän takia. Olisipa ihan tosi kiva hakea mistä vaan kaupasta vehnä- tai ruisjauhoja ja laittaa tuulemaan. Mutta, kun ei voi. 

Joku varmaan ihmettelee, miksei voida vaan ostaa sitä leipää, joka on nyt sopivaksi huomattu. No, koska sitä ei saa 60 kilometrin säteellä. Ja, koska haluan joka tapauksessa harjoitella leivän paistamista leivinuunissa. Ja, koska mä olen niin jääräpää, että kun saan päähäni kokeilla jotain, niin mähän sitten kokeilen. Yleensä vielä samana päivänä tai ainakin mahdollisimman pian mutta tämän hetkisen jauhotilanteen vuoksi ehkä vasta joskus tässä elämässä.

Valivalivali. Tiedän, mulla on asiat hyvin, kun kehtaan jauhoista valittaa. Niin onkin, mulla on oikeasti kaikki tärkeät asiat tosi hyvin. Harmittaa vaan se kaikki aika jonka käytän näiden asioiden selvittelyyn. Olisi joskus vaan niin kauhean kiva hakea leivät suoraan lähikaupasta tai edes jauhot sieltä lähikaupan hyllystä.

Tällaista tänään. Anteeksi hurjan negatiivinen sävy, nyt ei ollut yhtään kaunisteleva hetki näppiksellä. Toivottavasti en pilannut kenenkään iltaa tällä. Auttaisiko, jos käännän suupielet ylöspäin ja sanon lopuksi hymyssä suin, että nauttikaa leivistänne ja jauhoistanne :) ? 

Ja pakko kertoa myös, että tässä kohtaa tuntuu tosi paljon vaikeammalta painaa Julkaise, kuin Poista. Painan nyt kuitenkin julkaise ja toivon, että pieni valittaminen mahtuu teidänkin mielestä tähän blogiin silloin tällöin.

Sorry, no English this time.

EDIT: Virtasalmen Viljatuotteelta saa tummaa täysjyvä Tef-jauhoa ja myös yksityishenkilöt voivat tilata heiltä!

Viikonloppuajatuksia

Eilen illalla mut täytti harvinaisen voimakas tunne siitä, että kaikki on mahdollista. 

Taustalla ei ollut mitään normaalia lauantaita kummempaa tapahtumaa mutta se tunne, kyllä te varmaan tiedätte, kun joku voimakas tunne iskee. 

Tuli vain sellainen olo, että mitä vain voi tapahtua ja mikä tahansa on mahdollista. 

Mulla on aika paljon haaveita ja unelmia. 

Työhön liittyviä, perheeseen liittyviä, blogiin liittyviä...mitä näitä nyt on. 

Aika suuriakin haaveita, joista osan olen sanonut ääneen vain miehelleni. 

Eilen se sitten iski, se tunne, että ne voivat vaikka kaikki vielä joskus tapahtua. 

Ja mikä ehkä tärkeintä, tajusin myös, että vaikka yksikään ei tapahtuisi, se ei haittaisi mitään. 

Mulla on kaikki se mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen.

  Tällaista tänään. Hyvä päivä <3

Mitä bloggaaminen on opettanut + lisää objektiivin testailua

Tuija kysyi Kysymyksiä-postauksessa: 

"Mitä olet oppinut bloggaamalla? Oletko opiskellut jossakin blogin pitoon liittyviä asioita? Mikä antoisinta? Millaisia neuvoja antaisit aloittelijoille? Syysillan tervehdys! Tuija"

Hyviä kysymyksiä, näitä on hyvä aina välillä pohtia, niin jaksaa jatkaa bloggaamista :)

Olen kirjoittanut blogia neljä vuotta. En meinaa uskoa tätä itsekään, siis jo NELJÄ vuotta. Aloitin blogin, kun olimme vastikään muuttaneet nykyiseen kotiimme ja halusin blogin kautta jakaa kuulumisia sukulaisille ja tuttaville. Motiivit blogin pitämiseen ovat muuttuneet matkan varrella aika tavalla.

Olen oppinut bloggaamalla todella paljon! En varmasti osaa kaikkea oppimaani edes eritellä. Aloitetaan niistä konkreettisimmista asioista. Olen oppinut ihan mielettömästi valokuvaamisesta. Toki aina on varaa kehittyä lisää mutta vitsit mikä matka kuvaamisen kanssa on jo kuljettu! Olen oppinut paljon myös kirjoitetun tekstin tuottamisesta ja kieliopistakin, vaikka se ei vahvin osa-alueeni olekaan. Tavallaan blogin kautta olen ajautunut myös molempiin töihini, joita tällä hetkellä teen. Tai sanotaanko, että ilman bloggaamista ne eivät varmasti olisi ikinä tulleet vastaan!

Olen oppinut näkemään kaunista ympärilläni olevissa asioissa ja ajattelemaan positiivisemmin hankalissakin tilanteissa. Olen oppinut myös tuntemaan itseni paremmin ja blogin kautta olen löytänyt tavan ilmaista itseäni. Ei siis mitään pikku juttuja ollenkaan, vaan blogilla on ollut todella suuri positiivinen vaikutus elämääni.

Blogin pitoon liittyviä asioita en ole oikeastaan opiskellut missään, vaan oma tapa tehdä on muodostunut tekemällä ja kuuntelemalla itseäni. Valokuvaukseen liittyvän päivän kurssin olen käynyt noin kaksi vuotta sitten. Krista Keltasen luotsaama kurssi on yksi parhaimmista valokuvaukseen liittyvistä kokemuksistani.

Kaikista antoisinta bloggaamisessa on oman tekemisen kehittymisen huomaaminen ja se, että blogin kautta voi jälkikäteen myös seurata oman elämänsä kulkua. Tietyt postaukset muistuttavat elämän eri käännekohdista. Muistan hyvin esimerkiksi kolmen vuoden takaiset ajat, jolloin kamppailin oman terveyteni kanssa ja koko elämä oli vaakalaudalla. Antoisaa on myös huomata, miten vaikeistakin hetkistä on selvitty ja miten paljon ne ovat opettaneet. 

Antoisaa bloggaamisessa on tietysti myös vuorovaikutus teidän lukijoiden kanssa. Olen varma, että blogillani on ihanimmat lukijat blogien historiassa <3

Aloittelevalle bloggaajalle antaisin neuvoksi (jos nyt olen oikea henkilö neuvoja antamaan) kuunnella itseään. Omalla kohdalla tärkeimmäksi asiaksi olen kokenut sen, että bloggaan itselleni. Se on ihana bonus, jos lukijatkin saavat blogista itselleen jotain. Itseäsi kuuntelemalla pidät ainakin itsesi tyytyväisenä, sillä mitä tahansa bloggaatkin, kumarrus toiselle on pyllistys jollekin muulle :) Eli ole tilivelvollinen vain itsellesi ja kuuntele sydämesi ääntä <3

Kiitos Tuija hyvistä kysymyksistä, niihin oli ilo vastata!  

Puolusteluna järkyttävälle kuvaähkylle: uuden objektiivin testailua :)

Kivaa lauantain jatkoa <3

Ostohalut

On aika vastata ensimmäiseen Kysymyksiä- postauksen kysymykseen. Hellen esitti aivan loistavan kysymyksen:

"Hei

Olisin halunut kysyä siitä kun olet kertonut että jos liikaa tavaraa kotona niin rupeaa ahdistamaan.

Millä pystyt pitämään ostohalun kurissa, kun kaunista tavaraa kuitenkin on niiiin paljon.

Itselleni pitäisi löytää siihen sopiva keskitie tuon tavaran suhteen, mutta millä sen osto halun saa hillittyä.

En tiedä onko tämä oikeanlainen kysymys , mutta tätä mietin.

Ihana viikkoa sinulle.

t.Hellen"

Olen kirjoittanut samasta aiheesta joskus aikaisemminkin ja muistan sen herättäneen paljon keskustelua asian tiimoilta. Aloitetaan siitä, että meillä on noin 5-6 vuotta tietoisesti keskitytty ostamattomuuteen ja kulutustottumusten pienentämiseen. Ensimmäiset vuodet rajoitin vain uuden ostamista ja huitelin menemään kirppiksillä suht usein. Lähes yhtä usein "saaliinani" oli jotakin tosi ihanaa käytettyä varsin kohtuulliseen hintaan. Mutta nyt ehkä viimeisen 3 vuoden aikana olen yrittänyt rajoittaa myös tuota kirppikseltä ostamista, sillä hyvin usein sieltä tarttui matkaan jotakin mitä emme todellisuudessa olisi tarvinneet. 

Kaksi meille tärkeintä tapaa saada kuluttamista kuriin ovat olleet kaupassa käynnin harventaminen ja kauppalistan käyttö. Käymme ruokakaupassa yhden kerran viikossa ja muissa kaupoissa käymme vain jonkun tarpeen vuoksi. Kaupoissa hengailu ja muuten vaan katselu saa ainakin itsessäni aina jonkun haluamisen aikaan. Toinen tärkeä juttu on kauppaan meneminen vain kauppalistan kanssa. Silloin ensinnäkin muistaa ostaa kaiken, mitä todella tarvitsee eikä listalta poikkea yhtä helposti, kuin ilman listaa.

Lisäksi aloitin ostamisen rajoittamisen tietyllä muistilistalla, jonka kävin aina läpi jonkun ihanan "pakko saada" jutun tullessa vastaan. Se on täydentynyt ajan mittaan ja nykyään sitä ei tarvitse enää käydä listamaisesti läpi, siitä on tullut enemmänkin automaattinen tapa toimia. Ja yleensä, jos toimin listan vastaisesti, poden siitä huonoa omaatuntoa ja mikä sen parempi tapa vältellä asioita, kuin siitä aiheutuva huono omatunto :) Ajattelin, että tämä lista voisi auttaa Helleniä ja muita, jotka yrittävät vähentää kuluttamista, joten tässä se tulee. 

1. Tarvitsemmeko todella tätä vai onko kyse enemmän haluamisesta?

Suurin osa omista haluamisistani tyssää jo tähän. Todellisuudessa emme tarvitse juuri mitään.

2. Löytyykö kotoa jo vastaava tai lähes samanlainen tuote?

Jos kaapissa on jo 4 hyvälaatuista pellavaista t-paitaa, ei viidennelle ole tarvetta, vaikka se olisikin laadukas ja hyvässä alennuksessa (ellet sitten käytä vain ja ainoastaan valkoisia pellavaisia t-paitoja. Silloinhan hankinta olisi ehkä ihan perusteltu.)

3. Onko tuote täydellinen vai ihan kiva?

Ihan kivaa ei kannata ostaa ikinä, sillä täydellisiäkin on varmasti olemassa.

4. Onko hankinta pitkäikäinen tai mahdollisesti hyvällä tavalla ikuinen?

Itse panostan mielelläni laatuun ja siihen, että tuote mahdollisesti palvelee vuosia tai vuosikymmeniä.

5. Sopiiko tuote jo olemassa olevaan sisustukseen/vaatekokoelmaan?

Vaatteiden/kenkien kohdalla yritän miettiä, minkälaisiin asukokonaisuuksiin vaate sopisi ja onko se monikäyttöinen. Sisustusesineen kohdalla käyn läpi useita eri käyttökohteita eri huoneissa.

6. Mikä on tuotteen käytettävyysaste?

Vaatteiden kohdalla mietin, voiko vaatetta käyttää vuoden ympäri ja monenlaisissa tilaisuuksissa vai onko se puolet vuodesta käyttämättömänä tai sopiiko se vain erityistilaisuuksiin, joissa käyn ehkä kerran kahdessa vuodessa. Sisustusesineen kohdalla (oikeastaan puhtaasti sisustusesineitä meillä ei hankita lainkaan, esineellä on oltava joku käyttötarkoitus) mietin, voiko sitä käyttää ympäri vuoden ja sopiiko se useaan eri tarkoitukseen/huoneeseen.

7. Onko tuotteelle olemassa säilytyspaikka?

Meillä ollaan tehty varsin radikaaleja ratkaisuja ja tietoisesti vähennetty säilytystilan määrää. Olemme tulleet siihen tulokseen, ettei mikään säilytystila ole riittävä ja sen vuoksi on parempi, jos sitä on vähän. Silloin tavaran määräkin pysyy aisoissa.

8. Voiko tuotetta saada käytettynä vai onko se hankittava uutena?

Jos tuotteen voi saada hyväkuntoisena käytettynä, valitsen aina käytetyn uuden sijaan.

9. Jos tuote on hankittava uutena, voiko sen saada kotimaassa valmistettuna?

Harvaa tuotetta tänäpäivänä valmistetaan Suomessa mutta silloin, kun sellaisen tuotteen hankinta on edessä, hankin sen mieluiten Suomessa valmistettuna. Ja vaikka tuotteen tuotanto ei Suomessa olisikaan, ostan mieluiten edes Suomessa suunniteltuja tuotteita.

Että sellainen lista. Tämän kun ottaa kirjaimellisesti, niin ruokaa kummempaa ei tarvitse ainakaan vuoteen hankkia. Mainitsinkin jo alussa tuon huonon omantunnon ostamisesta. Hyvin harvoin sitä joudun kokemaan verrattuna siihen, miten paljon onnistumisen riemua saan ostamattomuudesta.

Ja se on vielä sanottava, että aina löytyy joku hankinta, joka ei läpäisisi tätä listaa. Kuten tiistaina ostamani uusi objektiivi. 1. En tarvitse sitä, vaan halusin sen. 2. Ei löydy jo vastaavaa tai lähimaillakaan olevaa objektiivia entuudestaan. 3. Tuote on täydellinen. 4. Hankinta on ikuinen. 5. Sopii jo olemassa olevaan kamerarunkoon. 6. Tuotteen käytettävyysaste on erinomainen. 7. Säilytyspaikka on olemassa. 8. Tuote oli hankittava uutena. 9. Ei voi saada kotimaassa valmistettuna. Niin...heti ensimmäisen kysymyksen kohdalla olisi siis voinut perääntyä mutta vuosien haaveilu vei pidemmän korren tällä kertaa.

Täältä löytyy yksi ajatuspainini hattaran värisiä ihania housuja vastaan. Ja niitä en muuten ikinä hankkinut.

Kuvissa pieni pätkä makuuhuoneen seinää, missä sijaitsee mun kirjoituspiste, hahhah :D

Ajatuksia?