Hullua haikeutta

Jestas mitä kaikkea on ollut meneillään edellisen postauksen jälkeen!

Monenlaista, mutta suurimpana projekti, joka on ollut meneillään viimeisen vuoden. Se on tulossa päätökseen. Nimittäin jos en ihan väärin muista, niin ensimmäinen kesäkuuta vuosi sitten laitoimme vanhan kotimme myyntiin ja aloimme etsiä sille oikeita ihmisiä, jotta me voisimme saada tämän uuden projektin. Ja nyt tasan viikon päästä, toukokuun viimeisenä päivänä saamme vanhan kotimme kaupat viimein saateltua loppuun ja me jätämme taaksemme todella ison ja tärkeän osan meidän elämää. Tai taakse se ei ikinä jää eikä katoa meistä, me vaan emme sitten enää käy siellä. Onneksi meidän tilalle tulee aivan ihana perhe jatkamaan siitä, mihin me jäimme.

Tulevana viikonloppuna pitäisi saada viimeisetkin asiat hoidettua, otettua viimeisetkin muistot talteen, kuljettava vielä kerran niillä rakkailla lattioilla, katsottava vielä kauniiden vanhojen ikkunoiden läpi ja koettava omenapuut kukkineen viimeistä kertaa. Haikeaa, aivan äärimmäisen haikeaa. Vaikka elämän matkaan onkin hypättävä silloin, kun se vie eteen päin, niin siitä huolimatta nieleskelen niitä samoja kyyneleitä, jotka itkin jo silloin monta vuotta sitten, kun rakastuin tähän kouluun. Täytyy ehkä yrittää menetyksen sijaan miettiä, mitä kaikkea olemme oppineet ja saaneet kokea ja, että alkaa olla seuraavien vuoro muuttaa elämänsä.

Näin viikonloppuna sattumalta myös niitä ihmisiä, joilta me aikanaan talon ostimme. Tuntui hyvältä kuulla, että talo on heillekin edelleen äärimmäisen tärkeä, kuin läheinen ihminen. Talo valitsi hyvin silloin kuusi ja puoli vuotta sitten ja se teki jälleen hyvän valinnan, sen oikean. 

Mutta nyt en itketä itseäni enempää, vaan aion nauttia viimeisistä päivistä ja säästää pari kyyneltä sinne viikon päähän.