 |
| Olen istunut tässä koneen ääressä jo pidemmän tovin ja yrittänyt saada sormet toimimaan näppiksellä. Ne eivät liiku, sillä pääni ei pysty tuottamaan mitään järkevää. Se on samaan aikaan täynnä ja tyhjä. Solmussa ja suorassa. Voin melkein kuulla, kun ajatus on aikeissa lähteä liikkeelle ja sitten se töksähtää ennen, kuin ehti edes ajatuksen esiasteelle. Olen jumissa. Huomenna pukeudutaan mustaan ja saatetaan rakas läheinen viimeiselle matkalleen. Luopuminen ja irti päästäminen. Miten se tehdään, miten siihen pystyy!? |
12. kesäkuuta 2015
Tänään valkoisissa, huomenna mustissa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Otan osaa <3 Voimia raskaisiin aikoihin.
VastaaPoistaSuuri kiitos Marika <3
PoistaOlen pahoillani puolestasi. Luopuminen ja irti päästäminen on pitkä prosessi ja tapahtuu vain ajan kanssa. Onneksi meille jäävät muistot rakkaimmistamme, muistoista meidän ei tarvitse koskaan luopua. Jaksamista ja voimia sinulle.
VastaaPoistaUskon sanomaasi Mallu ja luotan nyt siihen, että pikku hiljaa tulee helpompaa.
PoistaKiitos sinulle <3
ajanKanssa...voimia...sinulle
VastaaPoistaKaunis kiitos Milla <3
PoistaOsanottoni suureen suruunne. Surutie on pitkä, mutta se on käytävä läpi ja vähitellen suru väistyy muisteluksi, joka antaa voimia arkeen. Voimia tiellesi, huomaatko, sait jo tämänverran paineltua näppäimiä, kaikki tuo auttaa, vaikkei se vielä siltä tuntuisikaan. Halauksia!
VastaaPoistaKiitos Villis <3 Huomaan, että tämäkin jo auttoi ja huominen on varmaan jonkinlainen käännekohta asian kanssa elämiseen.
PoistaOtan osaa suruusi. Voimia sinulle. Anna itsellesi aikaa työstää surua, sillä sitä se vaatii. Anna myös itkun tulla vapaasti kun on tullakseen.
VastaaPoistaKiitos Riitta <3
PoistaVoimia Anna sinulle ja koko teidän perheelle <3 Raskasta aikaa.. Onneksi jää ihania muistoja.
VastaaPoistaKiitos Erja <3 Muistot onneksi pysyvät aina <3
PoistaHalaus ja äänetön osanottoni.. Tuttu tunne tuo jumiin jääminen. Olen saattanut 2 poikaani kirkkomaahan. Ilman sanoja, sen kestää nyt, mutta ensimmäisen, esikoisen murruttua sairauteen, täyttyi päiväkirjani sanoista, kysymyksistä niin että pappikokelaskaan ei voinut sitä lukea. Mutta se helpotti, hetkeksi. Kirjoita sinäkin, sillä voit purkaa surua osittain..
VastaaPoistaKiitos Maireanna <3 Kovia olet sinä kokenut, en voi edes kuvitella miltä lapsen menettäminen tuntuu. Jos siitä selviää, selviää varmasti mistä vain!
PoistaMinäkin olen kuullut, että kirjoittaminen auttaa - kokeile sitä. Kliseistä on ,että suru kuuluu elämään, mutta niin se on. Ajan kanssa helpottaa. Aika tuntuu silloin pitkältä. Minä seuraan läheltä kun äitini suree viimekesänä kuollutta isääni - miten konkreettista se hänelle onkaan kun on yhtäkkiä tyhjä talo ja kaikki hänen elämässään on muuttunut. Silti uskon, että aika tekee tehtävänsä -vaikka koskaan ei entinen palaa. Voimia sinulle <3
VastaaPoistaKiitos Anne <3
PoistaNiin se on, suru kuuluu elämään...ja tunteet ihan yleisestikin ovat mielestäni kaikki hyvästä. Pitää vain osata ottaa tunteista kaikki irti... pitänee siis tarttua kameraan ja näppikseen ja yrittää surra niiden kautta...
Täällä savossa taivas itkee kanssasi. Voimia päivääsi ja kannatteleva halaus täältä. Elämä, valoa ja varjoja. Anna , aika ... kyllä ikävä helpottaa vähitellen ja-muistot jäävät. Toivon sitä sinulle ja läheisillesi, kirjoittaminen on hyvä asia,olen itse tehnyt sitä. Kauniit kukka kuvat ovat ilahduttaneet minua ne ovat liikuttavan ihania.
VastaaPoistaSeija
Kiitos Seija <3 Uskon, että aika auttaa!
PoistaIhana kuulla, että kuvat ovat ilahduttaneet <3
Lämpöinen halaus <3
VastaaPoistaKiitos Eerika, lämmin rutistus on vastaanotettu <3
PoistaSuurimmat osanottoni suruusi <3 Tiedän tuon surutaipaleen liiankin hyvin :'(
VastaaPoistaKiitos ihana skribentti <3 Pitkä on taival mutta onneksi lapset pitävät arjessa kiinni!
PoistaOtan osaa suruusi
VastaaPoistaKiitos Kirsi <3
Poista