Lähes neljä vuotta sitten

Mietin pitkään kirjoitako tätä postausta vai en, näköjään päätin kirjoittaa. Tänään on tärkeä päivä. Päivä jollainen oli myös lähes neljä vuotta sitten. Tämä päivä oli tuolloin perjantai, pitkäperjantai ja elettiin raskausviikkoa 34+3. Meille oli tulossa miehen sukulaisia pääsiäisen viettoon ja muutama minuutti ennen vieraiden tuloa päättikin meidän pikku-neiti, että tänään on se päivä. 

Silloin meillä ei ollut näitä tietoja, joita meillä nyt on mun tilanteesta ja raskauksista. Olin kyllä ollut sairaslomalla jokusen kuukauden supistusten vuoksi mutta sitä emme tienneet, ettei neidillä ole mitään mahdollisuuksia viettää odotusaikaa loppuun turvallisessa pienessä pesässään. Aavistelimme kyllä tilanteen olevan aika lähellä, sillä silloinkin meillä oli neidillä jo lakanat sängyssä ja monet muutkin jutut valmiina. Silti synnytyksen käynnistyminen tuli aika puun takaa ja ennen kaikkea siihen juurikaan varautumatta, emme olleet käyneet vielä edes perhevalmennuksessa. Olo sinä päivänä oli ihan samalainen, kuin kaikkina muinakin sitä edeltävinä päivinä, ei mitään sen kummempaa (paitsi sitä jatkuvaa epämääräistä supistelua). Ainut ero muihin päiviin oli se, että yht`äkkiä lapsivedet menivät ja heti sen perään toivotettiin vieraat tervetulleiksi. Ohjattiin vieraat omatoimiseen herkkujen nauttimiseen ja lähdettiin ajamaan Naistenklinikalle. Edes matkan aikana mielessäni ei missään vaiheessa käynyt se asia, että me synnytetään tänään. Ajattelin, että käydään vain näytillä ja päästään kotiin huilailemaan. Kuitenkin noin kahdeksan tuntia vieraiden vastaanottamisen jälkeen, pikku-neiti oli jo päässyt ahtaasta pesästään väljemmille vesille. Seuraavat kaksi viikkoa kului vastasyntyneiden valvontaosastolla ja lastenosastolla katsellen ja silitellen pientä suloista ihanuutta.

Tänään on tuo sama päivä 34+3. Jokainen päivä tästä eteen päin tekee mut entistä huojentuneemmaksi, jokainen päivä antaa vauvalle vieläkin parempia valmiuksia tulevaan, jokainen päivä mahdollisesti lyhentää tuota lastenosastolla vietettyä aikaa ja jokainen päivä tuo lähemmäksi sen, että voimme koko perhe olla yhdessä kotona <3

Ja nyt lähes neljä vuotta myöhemmin sama
heiveröinen neitokainen potkii isukin kanssa palloa
olohuoneen lattian poikki (kyllä, annan heidän
potkia sisällä) ja hihkuu pallon ohittaessa isukin
"helppo nakki". Ja sitten me kaikki nauramme.
Neiti sanoo "Nyt meillä on kaikilla hymy huulilla
ja nauru suussa" <3